JÄINEN MERITIE

Julkaistu tällaisena Kalevassa 21.3. 2004, kuvat osaksi samoja.

Ulkomaankaupan kannalta Suomi on jokseenkin saarivaltio. Tärkeimpien kauppakumppaniemme suuntaan ei ole sujuvia rautatieyhteyksiä. Ja suurten massojen siirtämiseen kauas on meritie tietenkin edullisin, jos vain onnistuu purjehtimaan.
Vaikka alueemme on Golf-virran vuoksi muita yhtä pohjoisia alueita lauhkeampi, talvi on kuitenkin oikea talvi, joskus ankarakin. Lähes suolattomat murtovetemme jäätyvät parisen astetta ennen kuin suolainen merivesi. Yhdeksää murrajaamme tarvitaan taas.

Tutustuin Sofiaan vasta Raahessa. Rippikouluiässä Sofia alkaa olla. Vähän finnejä näkyy mutta käytöksensä on elegantti. Kulku on vakaata ja rauhallista, mutta paineen kasvaessa se hidastuu alle kävelyvauhdin ja lopulta pysähdymme.
Sofia on solakka, 105 metriä pitkä ja 16 metriä leveä, n. 4400 kuollutpainotonnin alus, jossa miehistöä on 9 henkeä ja tällä kertaa lisäksi yksi harjoittelija ja minä. Jäämaksuluokka on 1 A, mikä käytännössä tuntuu merkitsevän sitä, että sekaan saa mennä minkä jaksaa, rauta kyllä kestää. Mutta ei se mikään jäänmurtaja sentään ole.

Äkkiseltään laskien laivaan mahtuu pari junakuormaa Rautaruukin terästä. Kulkemisesta huolehtii vähän vaille kahta veturia vastaava kone, n. 3000 kW. Mutta kiskoilla ei mennä. Sen huomasin viimeistään Pohjanmerellä.
Nousin Langh Ship -varustamon m/s Sofiaan kirkkaana kevättalven päivänä. Seuraavana, yhtä kirkkaana aamuna lähdettiin. Olisi lähdetty ennenkin, mutta jostain syystä laiva siftattiin kaksikin kertaa laiturista toiseen lastausta varten, ennen kuin kaikki oli valmista.

Alussa kaikki sujui hyvin, sitten ei. Täydet viisi mailia kuljettuamme olimme kiinni. Peruuttamalla pääsi hitaasti kymmenkunta metriä, sitten kaksitoista eteenpäin. Valtavaa jäälohkareiden vatkausta. Murtaja tulossa. Vaan muitakin avun tarvitsijoita oli seutuvilla, joten oli odotettava muutama tunti.
En ennen ole nähnyt Perämerta sellaisena: Jää oli metrin-parin korkeuteen sojottavien yhteen sikin sokin jäätyneiden lohkareiden loppumaton tasanko, rosoinen horisontista horisonttiin. Tuntui, että tuon näköisessä avaruudessa voisi olla jääkarhuja. Laitoin tikkaat laivasta kiintojään reunalle ja ehdin käydä pikku avaruuskävelyllä, ennen kuin Ymer saapui.

Kun laiva onnistuu kulkemaan murtajan vanavedessä, tai hinauksessa juuttumatta rännin reunoihin kiinni, väylä puristuu kiinni heti takana. Jos vähän jää jälkeen, tai muutenkin, voi silti juuttua, jolloin murtaja tulee takaisin, ajaa läheltä ohi, toiselta puolen takaisin "leikaten" laivan irti tullessaan takaisin eteen tekemään tietä. Eikä rännin uusiokäytöstä ole takeita. Joka päivä pitää arvioida uudelleen, mistä pääsisi parhaiten.

Ruotsalainen Ymer on Suomessa rakennettu, samanlainen kuin Sisu. Sofian brygalla kuului mutinaa, että ruotsalaiset eivät jostain syystä hinaa, minkä ymmärsin niin, että mieluummin olisivat nähneet Kontion tulevan. Maakravun pettämättömään arvostelukykyyn nojautuen sanoisinkin, että ajoittain hinaaminen olisi tuntunut sopivalta. Niin monta kertaa perässä hiihtely hyytyi, kun etäisyys vähän kasvoi.

Kahden viikon matka Englantiin ja Belgiaan oli ensimmäisessä illassaan. Yön tullessa Rautaruukin valot kimaltelivat vielä horisontissa. Ymer lähti välillä auttamaan jotain muuta ja raahustimme eteenpäin, enimmäkseen aivan hitaasti, vaikka potkuri vatkasi takana kunnioitettavasti. Yöllä murtaja tuli takaisin ja ennen puolta päivää saavuimme sen peesissä avoveden laitaan lähelle Ruotsin rannikoa. Vapaus koitti.

Merenkurkussa oli vielä laajoja jääkenttiä, joita kannatti jonkin verran väistää. Mutta koska avovettä oli siellä täällä ja puristus puuttui, meno ajoittain vain hidastui. Aina jäälautat hajosivat tai kumarsivat ja kääntyivät Sofian vaatimuksesta. Yöt ja päivät tulivat ja menivät rauhallisesti, kunnes Tanskan tuulimyllyt olivat takana.

Juutinrauman silta aamuauringossa.

Pohjanmerelle kohti Imminghamia tuulta 15 m/s etuvasemmalta. Seuraavana päivänä pohjoisesta 17-22 m/s. Kallistusmittari näytti jonkun kerran 30 astetta puoleensa. Kuuluu joskus kallistelleen yli 45 astetta, mikä ei edes alan ihmisten mielestä ole kivaa.

Immingham

Antwerpen

Suomalaiset merimiehet Suomeen rekisteröidyillä aluksillaan ovat hupeneva luonnonvara. Ennen kuljimme kaikilla merillä, nyt harvoin enää Keski-Eurooppaa kauempana. Kannattavuus arvattavasti vaikuttaa asiaan mutta vaikuttaako viisaus?

Antwerpenin satamassa laivaan tuli suomalainen mies paikallisesta merimieskirkosta. Hän kertoi aluksesta, jossa vain kippari ja yliperämies olivat suomalaisia, muut 15-20 miehistön jäsentä Intiasta ja Indonesiasta. Puolet oli ollut lihansyöjiä, toinen puoli vegaaneja. Osa ei voinut käyttää samaa vessaa kuin muut, eikä ruokaa saanut tehdä samassa keittiössä. Ensimmäinen konemestari oli kastiton intialainen mutta hänen alaisensa ei. Jälkimmäinen ei siksi voinut ottaa vastaan tehtäviä edelliseltä, vaan konemestarin piti soittaa konepäällikölle, joka joutui tulemaan alas sanomaan, että tee tuo. Jotkut juuri ja juuri pystyivät sivuuttamaan toisensa käytävällä.

Kerran sattui Aleksandriassa kun muutama tonni lastista oli enää purkamatta, että muuan miehistä onnettomasti putosi ruumaan ja kuoli. Muille tuli hätä ja kiire. Mies käärittiin kiireesti pressuun ja lähdettiin häntä hautaamaan. Se tuli tehdä ennen auringonlaskua. Muuten sielu ei pysyisi vainajan mukana, vaan lähtisi pimeässä harhailemaan ja joutuisi hukkaan. Lopun lastin purkaminen jäi odottamaan parempia aikoja. Ketään viranomaista onnettomuus ei kiinnostanut. Ikävä tapaus mutta sellaista sattuu.

Sofian miehistöstä tuskin kaikki äänestävät samaa puoluetta ja aivan ohimennen panin merkille, että presidentinvaalienkin aikaan esiintyi jonkinasteista hajontaa. Mutta vessoista ja keittiöstä ei syntynyt sanomista muuten kuin että merenkulkuperinteen mukaisesti ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää, mistä kokki välillä sai osakseen hyväksyviä huomautuksia. Kun sattuneesta syystä minua ei silti näkynyt Pohjanmerellä pariin päivään syömässä eikä paljon muutenkaan, meriväki pahoitteli "työni paljoutta". Mukava tavata ihmisiä, jotka osaavat vanhanaikaisesti arvostaa ahkeruutta.

JÄLKIKIRJOITUS

(jota ei ollut lehdessä.)

Paluumatkalla puskimme kovaan vastatuuleen Gotlannin korkeudella kun laiva kääntyi vähän ja alkoi niin äkkiä keikkua, että putosin punkastani pää edellä lattialle päin alumiinilaukun kulmaa. Melkoinen haavahan siitä tuli, mutta ei mitään pahempaa. Menin alas messiin verissä päin ja kokki kutsui vapaavuoroltaan paikalle Jussin, perämiehen, jolle kuuluivat ensiaputapaukset. Suihkussa saatiin pää putsattua ja se sitten teippailtiin "perhosilla". Jussi olisi ommellut - varmaotteinen mies - mutta arvelimme että siinä "saattaisi korva olla vaarassa", sen verran laiva edelleen keikkui. Minut määrättiin huomaavaisesti "arestiin", lepoon muutamaksi tunniksi, jotta varmistuisi, etten ole saanut aivotärähdystä. Jäin lusimaan sen messiin kokin silmän alle ja seuraksi varsinkin kun aloin tottua laivan keikkumiseen.

Jussi vaihtaa sidettä seuraavana päivänä.

Kun kotona pääsin vähän kurkistamaan tulosta muutaman päivän päästä, pidin sitä aika epäonnistuneena kun Jussi oli parturoinut melkoisen läiskän tukkaa pois. Päätin yhtenäistää frisyyrin ja siitä lähtien se on saanut olla sellainen kuin yhteystieto-osaston kuvasta näkyy.