KIINALAINEN JUTTU

Änkeydymme rinkkoinemme nukkavieruun pikkubussiin tihkusateessa Haikoun lentokentällä. Autonkuljettaja osaa vain kiinaa, mutta vastassa on myös matkan valmistelun yhteyshenkilö Sylvia, joka puhuu erinomaista englantia.

Matkan suomalainen järjestäjä ja yhteyshenkilö on Hannele Pappila, Oulun läänin valokuvauksen läänintaiteilija. Mukana ovat Hannelen ja minun lisäksi myös Hannu Huttu, Jorma Luhta ja Tauno Kohonen. Menemme Haikouhun pystyttämään näyttelyämme Frozen Horizon osana Oulun läänin ja Hainanin maakunnan kulttuuriyhteistyötä. Tuomme näyttelykuvat mukanamme, isommat rullalla. Myös Hannu Hautalan kuvia on mukana vaikka hän ei itse lähtenyt

Kun koulupoikana kiinnostuin näppäilystä, en vielä käyttänyt tätä nimitystä valokuvauspuuhistani. Se vakiintui sanastooni vasta aika myöhään, ehkä 1970-luvulla, jolloin suuri osa kuvauksestani tapahtui 9x12 -senttisellä laakafilmikameralla, ns. limpulla. Koska sellaista käytetään aina jalustalla ja tähtäily ja säätäminen vievät oman aikansa, näppäilyksi nimittäminen oli sopivan tuntuinen keino keventää tunnelmaa. Pälsi puhui valokuvaurheilusta, mikä on aika hauska näkökulma, ei vähiten silloin kun tarkastelemme tämän päivän valokuvataiteilijoiden valokuvataidetta, jossa ei juurikaan pälsimäisyyksiä näy.

Isäntämme olivat valmistelleet majoituksemme ja näyttelyjärjestelyt hyvin, vaikka Hannele oli saanut ennen matkaa näistä asioista vain niukasti tietoja. Meidät ohjattiin hämmentävän ylelliseen hotelliin. Vaatimattomampaa olimme toivoneet, mutta sellaista eivät isäntämme pitäneet turvallisena. Maksoimme kukin 30 euroa päivässä henkilökohtaisesta kolmen huoneen avarasta sviitistä koska meille oli puhuttu vähintään 70 prosentin alennus...

Hannele (oik.), Hannu, Jorma ja Tauno
neuvottelevat kehystämössä.

Sitten kuvien kanssa kehystysliikkeeseen sopimaan kehystämisestä niin, että isompia kuvia ei pohjusteta, jotta ne voidaan palauttaakin Suomeen rullalla. Luottavaisina jätimme kuvat työstettäviksi. Ne tuotiin valmiina näyttelypaikalle, meidän ei tarvinnut huolehtia. Siitä alkoivat ongelmat.

Näyttelypaikasta oli tullut etukäteen kuvia sähköpostissa. Se oli Haikoun yliopiston taiteiden laitoksen näyttelytila ja näytti kuvissa hyvältä ja avaralta. Osoittautui, että se oli pitkänomainen sali, jonka päädystä oli avoin yhteys ulos yliopiston aukiolle. 16500 opiskelijan kampus oli aidattu, vartijat portilla. Trooppinen kosteus oli myös sisällä. Jopi sai käyttöönsä salin vieressä olleen aika hämärän musiikkiluokan, jossa oli ovet ja ilma oli vähän kuivempi - mutta ei enää parin päivän päästä sielläkään. Paspikset alkoivat mennä mutkille.

Pystytys yliopistolla oli aika työvaltaista

Isommat kuvat oli kehystetty mutta ei pohjustettu. Viestintävaikeuksista saattoi johtua, ettei niitä kiristetty rimojen väliin niin kuin olisimme halunneet. Ne alkoivat pian kupruilla ja olivat kohta kuin lehmän vuotia, vaikka myöhemmin saatoimme todeta, ettei se niiden suosiota näyttänyt heikentävän...

Kehystyksen yhteydessä oli tullut myös joitakin taitoksia ja naarmuja, mikä ei viitannut taidekehystämölle ominaiseen tarkkuuteen vaan pikemminkin käsityöläisten nyrkkipajaan, josta hyvää tahtoa ja ahkeruutta ei puuttunut. Minä pyrin suhtautumaan asiaan suurpiirteisesti. Kuvat olivat tulostuksia. Vaikka ennen en ollut nähnyt omistani niin isoja, niistä saisi uudet samanlaiset siedettävällä hinnalla. Vedostamisen aikaan samanlaisen tekeminen oli iso ja kallis homma ja 2-3 -metrisistä saattoi vain haaveilla.

Jo pystytyksen aikana opiskelijoita ja muita ohikulkijoita pyöri katsomassa kuvia hyvin kiinnostuneina. Kännykkä oli jokaisella ja moni otti sillä kuvia kuvistammeAvajaisissa myös kuvausryhmät ja toimittajat olivat innostuneita ja meiltä kysyttiin yhtä ja toista. Talvikuvat herättivät erityistä ihmetystä. Hainan, n. Oulun läänin kokoinen saari, on Kiinan ainoa trooppinen alue, eikä siellä lunta ole juuri nähty.

Julkisuutta tuli niin, että Suomessa ei sitä helposti nokiteta. Avajaiset pääsivät television uutislähetykseen. Kiinan päälehti China Daily julkaisi näyttelystä jutun. Myös nettisivut kuten Chinese Photographer's Web ja Photograph Channel huomioivat näyttelyn. Suuri julkisuus merkitsi isännillemme kunnostautumista keskushallinnon silmissä. Jos mahdollista, kohtelu parani. Ei ehkä ollut sattuma, että meitä kuljetettiin sitten hienollakin tila-autolla eri tahojen tarjoamille illallisille emmekä tulopäivän vanhaa pikkubussia enää nähneet, vaikka kuljettaja oli koko ajan sama, mukava mies, joka sompaili varmoin ottein sekasortoisessa liikenteessä.

Autonkuljettaja oli varma ja rauhallinen

Kuorma-auto juuri kaatunut jyrkässä alamäessä. Vahva liuottimien haju leijailee ilmassa.

Haikoun liikennettä.

Kävelymatkan päässä hotellistamme oli monen tasoisia ravintoloita, liikkeitä ja kauppakujia. Ravintolan edessä oli usein iso akvaariojärjestelmä, jonka avulla kalat ja äyriäiset säilytettiin elävinä - siis tuoreina. Kun paikkakuntalaisiakin oli usein mukana lounaalla, saattoi monenlaisten ruokalajien joukossa olla vaikka keitetty tai paistettu kana, joka oli luultavasti vasta vain vähän ennen menettänyt henkensä. Äkkiseltään järjestely voi tuntua alkeelliselta, mutta pian oivalsin, että ei: Vähänkin paremmassa ravintolassa oli ilmastointi ja siksi ovet kiinni. Olisi järjetöntä pitää kuumassa ilmastossa käynnissä pakastimia, jotka osaltaan lisäisivät ilmastoinnin tarvetta ja sähkön kulutusta. Akvaarion pidolle ilmanala on sopiva aina.

Hakeuduimme välillä lounaalle tietoisesti varsin vaatimattomaan ruokapaikkaan. Vastaanotto oli aina ystävällinen, jopa riemukas. Kiina-Suomi -sanakirjan avulla saatiin aina kohtuullinen selvyys toiveistamme ja talon mahdollisuuksista ne täyttää. Kirjan kanssa sählääminen näytti olevan ravintolaväellekin hauskaa eksotiikkaa. Söimme aina puikoilla, joskus melko sujuvasti mutta huonona päivänä kehnommin. Usein henkilökunta ja muut asiakkaat seurasivat puuhiamme uteliaana. Se ei kuitenkaan tuntunut kiusalliselta vaan pikemminkin hyväntahtoiselta lapsenomaiselta suoruudelta.

Yleinen vauraus oli silmiinpistävää - kuten niukkuuskin. Hämärillä kujilla oli myytävänä kaikkea mahdollista, eivätkä kaikki kauppiaat selvästikään olleet saavuttaneet suuria voittoja. Joku piti kärsivällisesti esillä muutamaa kanaa tai ankkaa häkissä kuten aina on tehty. Korttelin toisella puolella leveällä pääkadulla lipui ylipitkä limusiini kenenkään tietämättä, miten tummennettujen lasien takana istuvat ovat asemansa saavuttaneet. Toisaalla vähäarvoisenkin pikkutavaran kaupustelija saattoi istuskella uuden skootterinsa vieressä ja hinnan tinkiminen - oleellinen sosiaalinen tapahtuma - hoidettiin niin, että myyjä ja ummikko asiakas vuorotellen näppäilivät hintaehdotuksensa myyjän kännykkään, kunnes yleensä päädyttiin molempia tyydyttävään neuvottelutulokseen.

Hannelella ei ollut näyttelyssä omia kuvia vaan hänen hommansa oli valmistella matka yhdessä kiinalaisten kanssa ja tutustua perillä paikallisten kuvaajien tuotantoon. He pitivät meitä näyttelyn perusteella ammattilaisina, joille halusivat ehdottomasti kuvansa näyttää, harrastelijoina itseään pitäen. Tutustuimme siis koko joukolla kuviin, vaikka muodollisesti asia kuuluikin vain Hannelelle. Hän halusi löytää tasokkaita kokoelmia ensi syksyksi Kuusamon luontokuvatapahtumaan. Kiinnostavia kokoelmia kyllä löytyikin, vaikka en tiedä, kuinka kattavasti Hainanin kuvaajien töihin tutustuimme. Asia on vielä kesken, sillä vaikka jonkun toivotaan sieltä tulevan kuvineen Kuusamoon, aivan kokonaan sitä ei voida Suomesta kustantaa. Tulijan/tulijoiden olisi käytännössä myös osattava muutakin kuin kiinaa. Aika harva kuvaajista osasi, vaikka yhteyshenkilöistämme useat puhuivat erinomaista englantia.

Saatuamme sekavin tuntein näyttelyn pystyyn meidät vietiin viiden päivän kierrokselle ympäri Hainania ilmastoidulla pikkubussilla. Hannele oli etukäteen ehdottanut matkustamista julkisilla, joku paikallinen valokuvaaja mukana oppaana, jos mahdollista. Kyydin kustansivat isännät, tuttu kuljettaja ja englantia osaava opas mukana. Majoituksen maksoimme koko ajan itse, edelleen isäntiemme puhumalla huimalla alennuksella...

Meille suositeltiin mm. maisemakuvauspaikkoja, joista olimme nähneet paikallisten kuvaajien hyvässä valossa ottamia kuvia. Emme kuitenkaan sellaisiin halunneet mennä koska keskipäivän valossa ne eivät kuitenkaan olisi näyttäneet paljon miltään. Saimmekin toiveemme hyvin läpi kun jaksoimme selittää. Välillä oli tosin vähän sekavaa kun joku näppäilijäporukasta tahtoi, että nyt pitää pysähtyä kuvaamaan "todellista Kiinaa", mutta joku muu oli sitä mieltä, että ainakaan tässä ei pysähdytä. Missään vaiheessa oppaamme, miellyttävä Mr. Han ei pyrkinyt puuttumaan siihen mitä kuvaamme kylätien varrella, kaupungissa tai missä saatoimmekin pysähtyä - aina kun riittävän moni halusi...Päinvastoin, hän vastaili väsymättä kysymyksiimme ja kertoi välillä sellaistakin, mitä emme osanneet kysyä.

Kiertomatkalla kävimme myös vuoristoisella Jianfengling National Forest Park -luonnonsuojelualueella, missä oli hotellitasoinen majoitus, joka toi Rukan mieleen, vaikka rakennettu alue oli paljon pienempi. Meitä varoitettiin menemästä ympäröivään viidakkoon ilman paikallista opasta. Ihan hyvä, että halusivat huolehtia meidät elävinä takaisin Suomeen. Saimme kuitenkin hieman liikkua kun tolokutimme, että olemme ennenkin metsissä liikkuneet. Oli kevät ja viidakossa aika kuivaa. Näytti siltä, että polun ulkopuolella tiheän aluskasvillisuuden seassa ei mahdu kulkemaan mikään kissaa isompi. Ja voisihan siellä olla vaikka käärmeitä ja muita sellaisia vaaroja, joita emme osaisi varoa.

Sekä kuvia, että mielikuvia saimme jokainen niin monipuolisesti, että oli vaikea uskoa matkan kestäneen vain pari viikkoa. Runsaista ja hyvistä, mutta oudoista ruuista vatsa meni ennen pitkää sen verran sekaisin, että paluulennolla useimmat meistä olivat hyvin vähäpuheisia vaikka muuten tyytyväisiä.

Kalervo Ojutkangas

Julkaistu LUONTOKUVA -lehdessä 3/2006