MITÄ NÄPPÄILISIN?

Kirjassaan Näppäilkää hyviä kuvia vuodelta 1930 Sakari Pälsi pohtii hauskasti kysymystä, mitä olisi näppäiltävä:

Jos minä olisin vanhapoika ja koiriin mieltynyt, mitä kumpaakaan en ole, mutta monet muut miehet ovat,ja jos minulla olisi lisäksi kylliksi varoja, niin minä varmaankin ostaisin hyvän peiliheijastajakameran, kuudenkymmenen punnan Dallmeyerin, ja opettelisin näppäilemään kuvia koiristani. Minä en mitään muuta näppäilisikään kuin omia koiriani, mikä olisi kovin itsekkäästi tehty, mutta minä harjaantuisin päteväksi tekijäksi ahtaalla työalallani. Minä siis näppäilisin koiriani niiden kaikissa mahdollisissa asennoissa ja toimituksissa, maatessa, syödessä, tapellessa ja missä tilanteissa mahtaisin näppäilläkään. Kymmenen vuotta näppäiltyäni minulla olisi tuhat koirakuvaa, joista poimittu kuudenkymmenen kuvan valikoima esittäisi koiran elämän kutakuinkin täydellisesti ja kelpaisi ensiluokan kuvitukseksi tätä alaa käsittelevään teokseen. Minun alkuaan pikkumaisen itsekäs huvitteluni olisi paisunut elämäntyöksi.
Tai jos minä olisin toinen vanhapoika, varakas ja vähän työn rasittama, niin kuin äskeinenkin oli, enkä välittäisi koirista vaan olisin suuri maailmanmies ja ihastunut naisiin, niin kuin vanhatpojat usein ovat, niin silloinkin minä hankkisin kameran ja näppäilisin naistuttaviani, minkä ehtisin. Siitä puuhasta ei ehkä tulisi julkisuuteen saatettavaa elämäntyötä, mutta minä oppisin hyvin valokuvaamaan, ja odottamattomien kohtalojen vietyä minun rahani, asemani ja naistuttavani minä elättäisin itseni valokuvaajana ja olisin kunnioitettava kansalainen enkä hävinnyt herrasmies.

Kun koulupoikana kiinnostuin näppäilystä, en vielä käyttänyt tätä nimitystä valokuvauspuuhistani. Se vakiintui sanastooni vasta aika myöhään, ehkä 1970-luvulla, jolloin suuri osa kuvauksestani tapahtui 9x12 -senttisellä laakafilmikameralla, ns. limpulla. Koska sellaista käytetään aina jalustalla ja tähtäily ja säätäminen vievät oman aikansa, näppäilyksi nimittäminen oli sopivan tuntuinen keino keventää tunnelmaa. Pälsi puhui valokuvaurheilusta, mikä on aika hauska näkökulma, ei vähiten silloin kun tarkastelemme tämän päivän valokuvataiteilijoiden valokuvataidetta, jossa ei juurikaan pälsimäisyyksiä näy.

Kuopion lyseo 1964

Kuopion lyseossa lukiota käydessäni - se oli siihen aikaan poikakoulu - luokalla oli kaksi hullua valokuvaajaa. Toisesta tuli aikanaan insinööri, toisesta ei. Kyllä minua pidettiin varmaan alan miehenä jo vähän ennenkin. Luokkaretkellä Tukholmaan toukokuussa 1959 Miettisen Ilkka halusi ottaa laivalla kuvan tytöstä, johon oli tutustunut ja kysyi minulta, mitkä asetukset kameraan pitäisi laittaa. Annoin neuvoja, mutta en ole ollenkaan varma, että ne olivat oikeita.

Tukholmassa liittyi kuvaamisharrastukseeni piirre, jonka olen paljon myöhemmin arvellut merkiksi tulevasta kuvaajaksi ryhtymisestä. Toisella luokkatoverillani, Seppo Pirskasella, oli nimittäin mukanaan venäläinen Ljubitel-kamera, aika yksinkertainen kottaraispönttö. Lainasin kameraa Sepolta muistaakseni pariksi päiväksi, ehkä maksoin hiukan vuokraakin. Joka tapauksessa kävi niin, että kun ostin filmiäkin, matkavarani vähenivät niin, että minun oli tyydyttävä yhteen ateriaan päivässä kun muut söivät kahdesti. Olin valintani tehnyt.

Tukholma 1959

Tukholman kuvat muistuivat mieleeni uudelleen vasta muutama vuosi sitten. Erityisesti muistelin erästä illalla ottamaani kuvaa katunäkymästä. Vanhoja työhuoneeni sedimenttejä kolutessani negatiivit sattuivat löytymään ja vedostin katukuvan. Aika naarmuinen negatiivi on, mutta kun minulla on siitä nyttemmin skannauskin, kuvasta saa aika siistin. Ei se kummoinen ole, mutta sentään 50-luvulta Tukholmasta!

Aloitin kesätyöt sahalla repsikkana vähän ennen kuin täytin 18. Se oli rivakkaa ulkotyötä, josta sai aika hyvää palkkaa, etenkin koulupojan näkökulmasta. Niillä tuloilla ostin 1963 Kuopion Helioksesta Minolta A5 -kameran ja Sixtron-valotusmitarin. Edellinen maksoi 186 mk ja jälkimmäinen 50 mk. Tiesin mitä tarvitsin, en esittänyt kysymyksiä. Kaupassa käynti kesti alle 10 minuuttia. Kaikki kirjastossa olevat alan julkaisut sekä kauppojen kameraesitteet olin jo lukenut tarkkaan. Ensimmäisiä kohteitani oli sahan seppä, joka kunnosti kiiltäviksi ja liian liukkaiksi kuluneet keksinterät. Käytin tässä tapauksessa Kodachrome diafilmiä, mikä oli sattumalta oikea valinta: Se on ainoa diamerkki, joka ei ole havaittavasti haalistunut tähän mennessä lukuunottamatta niitä kappaleita, joita olen paahtanut paljon projektorissa.

En muista kuvanneeni koiria, mutta tyttöjen kuvaaminen kyllä kiinnosti. Naapurin tyttö kiinnosti erityisesti, mutta en uskaltanut pyytää häntä kuvaan, joten se jäi saamatta. Pihan poikia kuvissa sentään on, sekä veljiäni. Olimme pari kesää Kehvon Ukkosaaressa, missä näppäsin 6x9-senttisellä paljekameralla neljä veljeäni rastaan seurassa vuonna 1961. Minoltaa ei vielä ollut.

Kuopio 1963 (molemmat kuvat)

N. 6x6-senttinen ala negatiivista on käyttökelpoinen. Tämänkin kuvan vedostin kunnolla vasta n. vuonna 2000. Äitimme, nykyisin varsin reippaassa kunnossa oleva 87-vuotias, muisti rastaan törmänneen ikkunaan ja vähäksi aikaa pökertyneen.