SOLRAND

Kone ei käynnisty. Se sammui hetki sitten varoittamatta. Startti ulisee ja isot akut pyörittävät lämmintä konetta vinhasti ja pitkään. Se ei käynnisty. Saako se jostain ilmaa? Onko polttoaineessa vettä? Bjönar rientää taas ylös ohjaamoon aluksen keikkuessa ankarassa aallokossa. Aikaa on vähän.
Bjönar on koko ikänsä, n. 50 vuotta, opetellut tuntemaan tätä merta. Hän vilkaisee pohjoisesta vyöryviä aaltoja ja rannikkoa, jota kohti Solrand ajelehtii. Välillä näkyvät rannan kuohut ja suuret lohkareet. Sitten näkyvät vain tunturien lumilaikkuiset rinteet aluksen niiatessa maininkien väliin.

Taitaa jäädä kalastus vähäksi aikaa. Siitä jo luovuttiin tuulen yltyessä. Piti tulla takaisin Mehamniin, kotisatamaan. Niinhän on monet kerrat ennenkin tehty. Tai johonkin muuhun satamaan, jos meri on niin määrännyt. Sen kanssa ei neuvotella. Nordkinn piti vielä kiertää ja sitten olisi käännetty vähitellen myötätuuleen. Meri ei ravistele alusta ensimmäistä kertaa. Se on tehty kestämään.
Bjönar tulee alhaalta ripeästi, kaiteista pidellen, ettei kolhi itseään. Oikeastaan hän ryntää paikalle, minkä Knut ja Rauno ovat perin harvoin nähneet. Kippari ei ryntäile. Aina päässä olevan karvalakin korvalliset lepsottavat hillitysti yläviistoon kuin linnun tylpät siivet. Suupielessä roikkuu tupakka, joka vaihtuu usein uuteen. Kiire ei näy juoksenteluna, vaikka työt on välillä hoidettava rivakasti. Knut ja Rauno, nuorempia kuin kippari, mutta eivät mitään poikasia, ovat tovin vaitonaisina olleet tekevinään ylhäällä jotain, vaikka oikeasti mitään ei voi tehdä - paitsi pidellä kiinni. Ruorikaan ei paljon auta kun kone ei käy. He kävivät konehuoneessa mutta tulivat pois eivätkä ole yrittäneet neuvoa kun ei ole pyydetty. He tietävät, että Bjönar tietää koneesta kaiken minkä hekin ja lisäksi muuta. Hän on saanut työrauhan ilman mitään keskusteluja.

"Täältä lähdetään nyt heti. Paukkulautta veteen pojat ja pelastuspuvut päälle!" kippari sanoo tuskin ulos vilkaisten. Pojat pistävät töpinäksi komennuksen mukaan, vaikka molemmat ovat vähän yllättyneitä. Nytkö jo? Eikö vielä kannattaisi yrittää?
Kuuden hengen pyöreä, katettu lautta keikkuu villisti Solrandin kyljessä. Miehet tarvitsevat toistensa apua pelastuspukujensa pukemisessa ja sitä myös saavat. jokainen varmistelee, että kavereilla vetoketjut ovat oikein kiinni eikä kukaan hermostu. Rauno huomaa olevansa viimeisenä kannella ja syöksyy vielä kerran sisälle starttaamaan. Vielä tästä pääsisi pois jos se sittenkin käynnistyisi, vaikka kalliot ovat jo pelottavan lähellä. Ei, sama ulina ja jumputus, ei mitään eloa! Äkkiä lautalle! Se työnnetään joukolla kauemmaksi aluksesta. Pian puinen, tukeva alus raapii ensi kertaa pohjaa kolkosti roukuen. Tuuli tarttuu lauttaan ja laiva jää taakse.

Miehet huomaavat muutaman metrin levyisen tasaisemman kaistaleen kallionlohkareiden välissä ja ryhtyvät vimmatusti melomaan lautan meloilla sivutuuleen, jotta tuuli painaisi heidät sinne. Kirkkaan oranssin värinen pelastuspuku tekee kömpelöksi. Liian hitaasti, liian myöhään. Lautta painuu suoraan kohti huoneen kokoista järkälettä, ihan suoraan. Taas yksi aalto murtuu siihen ja valuu kuohuina alas. Vesi pakenee lautan alta. Se vajoaa kallion edessä mainingin vetäytyessä, kuin meri viimeistä iskuaan viivyttelisi. Sitten se tulee. Kukaan ei sitä näe. Kaikki tuijottavat kalliota, nyt tulee loppu. Lautta nousee, syöksyy kohti kalliota, nousee...nousee...aalto nostaa sen kallion yli...heittää tasaiselle rannalle, vetäytyy pois. Miehet hyppäävät lautasta ja ryntäävät kauemmaksi ennen seuraavaa aaltoa.
Kukaan ei ole loukkaantunut. Vain pieniä kolhuja. Ensi hämmenyksestään toinnuttuaan - tai ehkä se ei ollutkaan päivän ensimmäinen - he rientävät kiskomaan lauttaa kauemmaksi rannalle ennen kuin meri ehtii sen repiä. Alus on jo hajonnut kallioihin vähän kauemmaksi. Osia siitä näkyy. Ruhjoutumisen äänet kuuluvat kammottavina kalastajien korviin meren pauhun takaa.

Lautasta löytyy raketteja, soihtuja ja muonaa. Kolme vaiteliasta miestä istuu Euroopan mantereen pohjoisimmassa kolkassa. Nordkapp on pohjoisempana, mutta se on saaressa. On alkukesä. Yön ja päivän valolla ei ole eroa. Kukaan ei osaa vielä kaivata heitä. Aamulla pian lähdön jälkeen huomattiin, ettei radio toimi kunnolla, mutta ei pidetty tarpeellisena palata sen takia takaisin. Radiolla ei siis ole hälytetty apua. Rannalle pääsemisessä ei kukaan olisi ehtinyt auttamaan, mutta nyt pitäisi päästä rannalta ihmisten ilmoille. Täällä ei kymmenien kilometrien säteellä asu ketään. Satunnaisia kulkijoita, missä lie?

Kauempana merellä puskee verkkaisesti ohi pieni alus. Se on tuttu, mies siellä yksin menee eikä huomaa raketteja, ei mitään. Miehet päättävät odottaa Hurtigrute-lauttaa. Se menee tästä ohi matkallaan Mehamniin. Sitten vasta käytetään viimeiset soihdut. Odottaminen on painostavaa. Puhumista on vähän. Pelastuspuvut auttavat, ei tule kylmä. Meri nielee Solrandin lopullisesti. Viimeisenä katoaa aaltoihin alumiinivahvisteinen keulakappale. Sitten ei ole mitään.
Hurtigrute-kapteenilla on tunne, että hän näki syrjäsilmällä jotain, vaikka tällä ei ole mitään. Vain autiota merta, autiota maata. Hän katsoo kuitenkin kiikareilla ja erottaa miehen heiluttaman hätäsoihdun. On valoisaa, eikä se ole kirkas. Laiva soittaa kumeasti torveaan, kääntyy hitaasti ja pysähtyy. Pelastusvene lähtee, mutta ei pysty rantautumaan aallokossa, vaikka se onkin vähän rauhoittunut. Helikopteri tulee tuntia myöhemmin, kaksitoista tuntia haaksirikon jälkeen.

Päivän saalista puretaan, Bjönar punnitsee onko se hyvä.

Tapasin Bjönarin, Knutin ja Raunon kolmisen vuotta myöhemmin Mehamnissa. He työskentelivät edelleenkin yhdessä. Bjönar oli hankkinut uuden aluksen, vähän entistä isomman, rautaisen. Nimen se oli perinyt: Solrand. Ikäänkuin laivan voisi menettää, muta nimen voisi pelastaa elämään. Kalastaja ei taida työtään jättää vaikka laiva alta menisikin. Miten voisikaan. Kaikki merenkulkijat tietävät, että joskus joku heistä jää palaamatta kotiin. Niin on aina ollut ja vieläkin on, vaikka radiot ja tutkat ja sääennusteet ovat paljon turvallisuutta parantaneet.

Pari vuotta sitten myrsky pakotti Solrandin hakeutumaan suojaan Kjöllefjordiin Nordkinnin länsipuolelle. Muuan mehamnilainen päätti sen sijaan lähteä vasten myrskyä kotiin. Hän katosi sille tielleen. Joskus 1910-luvulla jokseenkin kaikki erään pienen norjalaiskylän kalastajat lähtivät ulos merelle veneillään, muutama mies kussakin, monta päivää kestäneen myrskyn jälkeen. Hyvä sää oli heti käytettävä hyväksi. Merellä sää huononi nopeasti. Yksikään miehistä ei palannut.
Neljänneksi "Solrandin" miehistöön oli tullut Knutin veli Alf. Huomasin pian, että ryhmällä on hyvä yhteishenki. Silloin en ollut vielä kuullut heidän haaksirikostaan. He lupasivat ottaa minut mukaan merelle.

Rauno ehdotti, että lähtisin mukaan jo turskaverkkojen laskuun, jotta saattaisin vähän tottua merenkäyntiin. Verkot oli määrä käydä kokemassa päivää myöhemmin, jolloin olisi varsinaista kuvaamista. Ajatus oli hyvä. Tiesin, että tulisin merisairaaksi, joten koulutus olisi tarpeen. Lähtöä edeltävänä iltana Bjönar kutsui minut ja Raunon kotiinsa saunomaan, mitä pidin kunnianosoituksena. Tulin kohtuullisesti toimeen ruotsilla mutta Rauno auttoi mielellään norjaksi kun kompuroin. Hän oli tullut tänne seitsemän vuotta sitten, alun alkaen kalastajaksi Oulusta, missä opiskeli sähkötekniikkaa yliopistossa. En kysynyt, miten niin pääsi käymään. Elämässä on käänteitä, joita ei aina osaa selittää mutta saattaa oppia ymmärtämään. Itse kukin etsii täällä suuntaansa, navigare.

Minua kiinnostavat kovasti valaat ja kalastajien suhtautuminen niihin. Tapasin talvella Oulussa pari norjalaista lääkäriä, jotka puolustivat voimakkaasti valaanpyyntiä vedoten erityisesti kalastajien kärsimiin menetyksiin. Olin varautunut kalastajien kantaa ymmärtämäänkin jos valaat kerran pyörivät jaloissa selvää vahinkoa tekemässä.
Valkokylkidelfiinit (norjaksi "springar") saattavat ilmestyä kuin tyhjästä tavallisesti muutama kerrallaan mutta joskus jopa satojen yksilöiden parvena villisti ilmaan hyppien. Silloin koukuissa ei ole kalaa, joten niitä ei kannata nostaa. Saalliskalat ovat paenneet muualle. Toisaalta jos delfiinejä ei näy pitkiin aikoihin, ei ole kalaakaan. Siksi delfiinejä ei vihata, kuten varmaan huonoa säätäkään ei tarvitse vihata.

Rauno kertoi, että hänen aloittaessaan vuonna 1988 meri oli kuollut. Ei lintuja, ei kaloja, ei mitään. Kävin sinä vuonna Murmanskissa, missä sain samanlaisen käsityksen. Pitkät rivit troolareita makasi kylki kyljessä satamassa ruostumassa. Joitakin oli Etelä-Atlannin vesillä asti. Norjan merellä ja Barentsilla ei ollut mitään kalastettavaa. Pääsyy oli liikakalastus, vaikka lajien runsaus saattoi vaihdella luontaisestikin. Sitten, vuosien mittaan, meri toipui ja kalaa alkoi taas tulla. Nyt kalastusta valvotaan paremmin ja se perustuu kiintiöihin. Jotain lajia ei saa kalastaa sellaiseen aikaan, jolloin mukana tulisi liikaa toisen lajin poikasia.
Kysyin suurista valaista ja Bjönar kertoi niitä näkyvän silloin tällöin. Kaskelotteja ja ehkä jopa sinivalaita, jotka sukeltaessaan nostavat pyrstönsä ilmaan kuin hidastetussa elokuvassa. "Mycket elegant", hän muisteli, enkä enää kysynyt mitään.